Inkeriläisten pakolaisten ja suomalaisten heimoharrastajien perustamia järjestöjä syntyi Suomeen 1920- ja 1930-luvuilla. Vuonna 1922 perustetusta Inkerin Liitosta tuli jatkosodan loppuun asti merkittävin Inkeri-asian edistäjä. Jopa 1500 jäseneen kohoavaan järjestöön kuului emigranttien lisäksi merkittävä määrä kantasuomalaisia.

Suomessa toimivat heimojärjestöt, ensisijaisesti Akateeminen Karjala-Seura (AKS) ja Isänmaallinen Kansanliike (IKL) asettivat 1930-luvulla Inkeriä koskevassa toiminnassaan selkeitä heimopoliittisia ja Suur-Suomi-aatetta edistäviä tavoitteita. Lukuisia AKS:n akateemisesti koulutettuja jäseniä oli sotavuosina päättämässä inkeriläisiä koskevissa asioissa. Inkeri-asia vedettiin 1930-luvulla myös päivänpolitiikkaan. Suomalaisten lisäksi myös kansainvälisissä tiedotusvälineissä oli uutisoitu Neuvostoliiton sortotoimista Inkerinmaalla. Vuosina 1929-1931 tiedetään karkotetun 18 000 inkeriläistä pääasiallisesti Kuolan niemimaalle ja Itä-Karjalaan.

Kollektivisointi käynnisti karkotusten ja väestönsiirtojen vyöryn. Suomen vastaiselta rajalta Pohjois-Inkeristä karkotettiin 3457 perhettä Tadzhikistaniin ja Kazakstaniin vuoden 1935 alussa. Seuraavana vuonna asumiskieltoon kuuluvaa raja-aluetta laajennettiin 100 km:iin. Karkotettujen kokonaismäärä ylitti 27 000 henkeä.

Neuvostovallan aikaisista tilastoista ilmenee, että Inkerinmaan suomalaisten luku- ja kirjoitustaito ylitti 70 % väestöstä, mikä nosti luvun pitkälle yli maan keskitason. Inkerissä toimi 1927 yhteensä 342 seitsenluokkaista koulua. Niiden oppilasmäärä nousi 20 000:een, kun väkiluku tuolloin oli noin 150 000 henkeä. Inkerinmaan suomalaisten omakielinen toiminta kiellettiin lopullisesti vuodesta 1938 lähtien. Inkerinsuomalaisiin kohdistuneen terrorin todellisia mittasuhteita on yhä vaikea määritellä.