Suomessa oli jatkosodan aikana kasvatteina yksityisperheissä noin 700 orpoa tai muuten turvatonta inkeriläislasta. Orpolapset kuuluivat välirauhasopimuksen mukaan kotimaahansa ehdottomasti palautettavaan väestöryhmään. Valvontakomissio otti asian esille ensi kerran marraskuussa 1944. Sen toimet herättivät aluksi toiveita kasvattilapsia huoltavissa perheissä.

Valvontakomissiolle jätettiin hakemuksia 155 lapsesta. Vain ani harvat kasvattivanhemmat saivat pitää lapsensa. Lapsia kuljettanut juna ylitti valtakunnan rajan 14.1.1945.

Inkerinsuomalainen siirtoväki tarjosi Valvontakomissiolle ensimmäiset siirrot sen pelatessa isoa, vaikeaa ja pitkäaikaista peliä kansalaistensa hankkimiseksi takaisin toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Inkeriläisistä muodostui tässä tilanteessa riippakivi Suomelle sen rakentaessa sodanjälkeisiä suhteitaan Neuvostoliittoon. Valvontakomission monimielinen toiminta inkeriläispalautusten suhteen, Suomen viranomaisten enemmän työntävä kuin jäämistä tukeva asenne, inkeriläisten Suomeen kotiutumisen lukuisat ongelmat ja epävarmuustekijät olivat saaneet aikaan laajamittaisen muuton Ruotsiin.

Suomeen jäämispäätöksen tehneestä noin 8 000 henkilöstä siirtyi maasta vuoden 1944-1946 taitteessa lähes neljännes. Vuonna 1953 Suomeen kotiutuneita laskettiin olleen 3748 henkeä. Pakolaisliikkeen laajuus ja vuosiksi venynyt kesto osoittivat inkeriläisille, että heidän elämänsä Suomessa oli turvatonta ja täynnä taloudellisia pettymyksiä. Inkeriläisten kansalaishakemuksia alettiin käsitellä vasta vuodesta 1954 lähtien. Vilkkain kausi sijoittuu vuosiin 1956-1961.