Suomeen ja takaisin vaan ei Inkeriin

Saksalaisten miehittämillä alueilla olevien inkeriläisten laajamittaiset väestösiirrot Suomeen toteutettiin laivauksilla Virosta käsin. Siirtojen vapaaehtoisuus varmennettiin kirjallisesti. Ensimmäisessä vaiheessa (29.3.-17.10.1943) Suomeen saapui 22 050 henkeä. Toisessa vaiheessa (18.10.1943-14.4.1944) maahan saapui 38 283 siirtolaista ja kolmannessa vaiheessa (15.5.-17.6.1944) siirtoväkeä oli 830 henkeä. Saksasta laivattiin (17.7.1943-12.5.1944) 2 042 inkeriläistä. Suomeen saapuneiden inkeriläissiirtolaisten määrä oli kaikkiaan 63 205 henkeä.

Vastaanottoleireillä siirtoväestön tiedot kirjattiin, heidät valokuvattiin ja heiltä otettiin sormenjäljet. Siirtoväki sijoitettiin karanteenileireihin. Jokaisella leirillä oli oma työvoimapiirinsä, mihin siirrettyjä ohjattiin työhön. Heitä majoitettiin 505 kuntaan käytännössä koko Suomen alueella.

Kotiutusten suorittamiseksi oli Suomessa järjestetty 21 kokoamiskeskusta. Palautukset suoritettiin 5.12.1944 ja 15.1.1945 välisenä aikana. Näissä kuljetuksissa palasi 56 030 henkeä. Heidän mukanaan Neuvostoliittoon siirtyi yli 800 kotieläintä ja runsaat 8 000 000 Suomen markkaa vaihdettiin Venäjän rupliksi. Neuvostohallitus ilmaisi Valvontakomission nimissä tyytyväisyytensä palautusten onnistumisen johdosta. Kotiutumisaste nousi 87 %:iin.

Inkeriläiset

Karjalan evakkojen jalkeen paikkakunnallemme (Kuusjoki) tuli myos joukko inkerilaisia. Heita oli arviolta n. 15. He olivat paaasiassa naisia ja lapsia. Joukossa taisi olla joku vanha mieskin. He olivat ilmeisesti keskenaan sukulaisia tai ainakin samalta paikkakunnalta, koska he muodostivat perhemaisen kokonai-suuden.

Heidan asunnokseen oli osoitettu kansakoulun vanha veistorakennus, jossa oli kaksi huonetta ja isohko veistosali. Siina oli aikaisemmin asunut karjalainen vanha suutari, Siekkeli, perheineen.

Naista inkerilaisista Maria Juonolainen oli kai vanhin. Ikaa oli vaikea paatella, mutta ehka reippaastikin yli 70 vuotta. Han oli rakenteeltaan varsin hoikka, pikemminkin laiha ja melko lyhyt. Liikkeissaan han oli ikaisekseen hyvin kettera.

Han puhui erittain hyvaa suomea.

Meille ei jaanyt mieleen tietoa hanen kotipaikkakunnastaan, mutta muistan, etta laulukirjasta loytynyt saveltajan nimi, M.Putro, oli hanelle tuttu: ” Mooses Putro. Han oli meidan kanttorimme.”

Jostain syysta Mari, joksi me hanta kutsuttiin, tuli kesalla nuorempien naisten mukana meille Nummenpaahan tekemaan jotain peltotoita. Muutamien viikkojen jalkeen, kun emme enaa tarvinneet suurempaa tyoapua, Mari jai meille pysyvasti. Isoaitimme kanssa heista tuli suorastaan sydanystavat.

Han oli hyvin noyra ja hiljainen, mutta kova tekemaan tyota. Erikoisesti muistan hanen olleen elementissaan saatuaan kateensa vesurin ja koydenpatkan ja lahtiessaan metsaan tekemaan lampaille lehdeksia eli kerppuja. Ei aikaakaan kun han puursi sielta takaisin valtava kimppu lehdeksia selassaan. Vaikka tyotahti oli hanen itsensa maarattavissa, han jaksoi tehda tata yhteen menoon koko paivankin. Raskaampia toita ei hanelle osoitettukaan, vaikka han olikin hanakka tarttumaan mihin tyohon hyvansa.

Sauna oli hanelle tuttu paikka. Me emme kuitenkaan saaneet hanta aluksi millaan uskomaan, ettei hanen tarvitse vieda vaatenyyttiaan saunaan kylpemisen ajaksi. Kun han huomasi, ettei sita kukaan varastanutkaan, han vapautui pelostaan ja muuttui muutenkin avoimemmaksi ja puheliaammaksi. Lopulta han saattoi jo jattaa pyykkinsakin yoksi narulle.

Ruuista oli joitakin, joita han ei ilmeisesti ollut ennen maistanut. Kun isoaitimme, joka laittoi meilla ruuat, kysyi hanelta soisiko han tomaattia, vastasi Mari:

“Syonhan mina kaikkea.”

Ja soikin, mutta vain sen yhden ja ainoan tomaatin. Sen koommin han ei niihin koskenut. Muuten hanelle toki maistui kaikki ruoka. Raavaat miehetkin katsoivat ihmeissaan muorin pohjattomalta tuntuvaa ruokahalua.

Hanen tapansa syoda oli meista pojista kiinnostava: Muista poiketen han vei ruuan suuhun aina niin, ettei paa liikahtanut milliakaan. Paattelimmekin siita, etta han ei ehka ollut aivan tavallista rahvasta. Hanen muukin kaytoksensa oli hyvin hillittya ja arvokasta. Arvelimme, etta han olisi ollut opettaja.

Rauhansopimuksen ehtojen mukaan tuli eteen inkerilaisten luovutus. Se oli kipea asia meille kaikille. Olimmehan tulleet heidan kanssaan varsin tutuiksi ja varsinkin Marista oli puolin ja toisin tullut kuin perheenjasen.

Esivallan noyrina ja kuuliaisina alamaisina tuskin kellekaan tuli mieleen, etta tata maaraysta olisi voitu jotenkin kiertaa. Vaikka tallainen tieto olisi ollutkin, pienelta paikkakunnalta ei noin vain loydy henkiloita, joilla olisi tarpeellisia yhteyksia ja jotka olisivat voineet tehda jotakin. Salassapitokin olisi ollut erittain vaikeaa.

Meita kavi kovin saaliksi juuri tama ‘meidan Mari’, joka ennen lahtoaan osti kaikella saastamallaan rahalla aapisia ja raamattuja, seka pokasahoja ja kirveita. Kun ihmettelimme sita, han selitti, etta he eivat tule saamaan mistaan lapsille hyvia kirjoja. Ja kun he kuitenkin joutuvat metsatoihin, on helpompi tehda tyota kun on hyvat tyokalut.

Han ei ollut peloissaan, vaan suhtautui lahtoon niinkuin vanhus, joka odottaa kuolemaa: ryhdikkaana ja tyynena, mutta noyrana ilman pelkoa tai itkua. Hyvastellessaan Mari vannoi moneen kertaan, melkein kasi raamatulla, etta han varmasti kirjoittaa kuulumiset niin pian, kuin se suinkin vain onnistuu.

Salossa heidat lastattiin junaan. Meista tuntui oudolta ja pahaenteiselta se, etta siina toimituksessa ihmiset ja matkatavarat pantiin eri vaunuihin.

Heista ei sen koommin kuultu mitaan.

 

Kirjoittaja: Veikko Virta

Hannusranta 1 F

02260 ESPOO